Huurremetsojahtia

Lokakuinen pakkasen kuurottama salomaisema on jotain mikä on syöpynyt erämiehen mielen syövereihin niin vahvasti, että se on koettava joka syksy. Valitettavasti säänhaltijat ei lokakuussa aina pakkasta meille suo, mutta tänä syksynä saamme siitä nauttia.

Teeren pyynti loppui jo aiemmin lokakuussa joten nyt ei tarvinnut niistä välittää. Yllättäen ja ehkä juuri siksi teeriä tuntui löytyvän ja suhinoita ja kukerteluja kuului vähän joka suunnalta, näkyipä lennossakin pitkäpyrstöisiä suhisijoita.  

Kuljin vanhaa talvitien pohjaa ja muistelin edellis syksyn tilannetta kun samaiselle talvitienkeinolle pääsin ampumaan pilikkuseiskalla  ukkomehtoa maahan sumun seassa. Tilanne hymyilytti nyt kun vuoden takainen sadattelu ohilaukauksen jälkeen tuli mieleen. Silloin vapaalta kädeltä ammuttu laukaus oli auttamatta liian hätäinen ja heinien seassakin ollut ukko jatkoi eloaan kairan rämeillä ja männiköillä.

Vaan nyt on uusi syksy ja ensimmäinen reissu kairaan aseen kanssa. Talvietie jatkui mutkitellen harvennettua mäntykangasta ja seurailin hiljoksiin, aina väliin pysähdellen  ja kuulostellen salon ääniä. Tullessani vanhalla hakkuulle, kuulin kuin hakkuun takana porot pitivät pientä ääntelyä.  Samalla ilmeisesti samaiset porot säikäytti mustan linnun maasta joka hyppäsi rämepetäjän tasaiseen latvustoon. Tämän perästä lähti maasta useampikin lintu, vaan ne lensivät näkymättömiin ja kuulumattomiin. Tässä vaiheessa sydän alkoi ottamaan ylimääräisiä kierroksia ja sai pyytömiehen  jokaisen lihaksen ja jänteen jännittymään. Koska teerien suhinoita ja pulinoita kuului sieltä täältä, piti tehdä lopullinen lajitunnistus, vaikka jo aika varma lajista olinkin. Kun sain ristikon takaa näkyville metsokukon vihertävän rintapielen ja valkoisen pilkan, otti sydän, jos mahdollista, vieläkin lisää kierroksia. Vaan ampumaan niiltä sijoilta en voinut ja matkaakin oli varmaan 250m. Muistelin vuoden takaisen sähläämisen ja ajattelin nyt ottaa varman päälle. Otin hakkuun laidassa olleen kuusen itseni ja metson väliin ja lähdin lähestymään kumarassa lintua. Lähestyessäni lintua, olin saada sydänhalvauksen kun pääni yli, melkein lakkia hipoen suhahti toinen metsokukko kohti lähestymääni lintua. Tämä toinen pommikone ei kuitenkaan jäänyt puuhun vaan jatkoi matkaa ja pelkäsin sen vievän mukanaan lähestymäni linnun. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt. Säikähdyksestä toivuttuani jatkoin lähestymistä kumarassa ja lopulta menin kontalleen ja viimein ryömin. Ilmeisesti porot piti hakkuun takana ääntä, joka auttoi minua päästämieni äänien hukkuessa porojen ääniin. Kun arvelin matkaa olevan reilut 150m, löysin oksien ja varpujen seasta pienen reiän mistä metson rintapieli ja selkä näkyivät. Pukkasin varmistimen (latasin kiväärin varovasti ennen kuin lähdin lähestymään lintua) pois päältä, pukkasin liipaisimen herkistin asentoon. Ristikko vaelteli linnun selän seutuja, koitin tasata hengitystä. Jokin sai minut epäröimään ja tarkistamaan vielä ampumalinjaa. Käytin ristikon suurennoksen pienellä ja kas, aukko ei ollut oksista vapaa, vaan hyvin todennäköisesti olisi luoti käynyt oksaan. Varmistin takaisin päälle ja ryömin vielä useita metrejä sivuttain hakiessani vapaata linjaa. Löysin lopulta selvästi äsköistä paremman ampumalinjan. Metso oli tällöin ehtinyt liikkua latvuksessa siten, että siitä näkyi pään ja kaulan lisäksi vain selkä. Vaan sehän sopii, tälläsin ristikon selän kohdalle, varmistin pois, hengitys seis, kevyt puristus ja pilkkuseiskan terävä laukaus kiirii kairan kuulaassa ilmassa ja hetken perästä selvä osumaääni saa metsokukon suistumaan latvuksesta rämepetäjän juurelle. Tarkistin ampumamatkan jälestä ja se oli tarkalleen 178m.

Kävellessäni linnun luo, jännitys alkaa helittää ja metsokukon tullessa näkyviin, nousee erämiehen huulille pieni hymynkare. Lokakuinen kaira on antanut taas kerran ikuisesti mielen syövereihin painuvan kokemuksen.

Jussa

Kommentoi:
Posted in Blogi and tagged , , , , , , , , , , .